Perhe

Pojista, äidistä ja lapsiluvusta

Välillä tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin perheestä, vanhemmuudesta ja lapsistani, mutta toisaalta taas tuntuu, että se tarina ei ole enää minun kerrottavissani. Esikoinen, joka täyttää muutaman viikon päästä seitsemän, on jo niin itsenäinen tyyppi harrastuksineen, kavereineen ja kännyköineen, että pian hän varmaan alkaa kertoa sitä omin päin. Pikkuisen haluan kuitenkin vielä täällä jakaa. Talven aikana tuntuu tapahtuneen iso kehitysharppaus, lieneekö siitä kiittäminen ikää vai mainiota esikouluopetusta, mutta itse en ainakaan voi siitä ottaa kunniaa. Samalla on tullut tutuksi kuusivuotiaan uhma eli niin sanottu minimurrosikä, jonka olemassaolosta olin autuaan tietämätön. Noorat ovat kirjoittaneet välillä ärsyttävistä ”odotappas vain” -kommenteista, mutta tästä ehkä toivoisin saaneeni pienen ennakkovaroituksen!

rannalla-7

Pikkuveli, joka siis täyttää kesällä neljä, kasvaa puolestaan onnellisena ja laiminlyötynä esikoisen varjossa, kuten nuorempien sisarusten kohtalo ilmeisen usein on. Häntä ei ole viety perhekerhoihin tai vauvamuskariin ja hampaiden puhkeamisetkin ovat jääneet kirjaamatta muistiin. Välillä käy vähän surku sitä, ettei hän voi saada samanlaista jakamatonta huomiota kuin esikoinen aikanaan, mutta toisaalta tämä vanhemmuuden kakkoskierros on tuntunut paljon luonnollisemmalta kuin se, että kävin aikanaan kerran viikossa soittamassa marakassia kahdeksankuisen poikani kanssa (ja puolesta).

Vaikka toisen lapsen synnyttyä koin olevani sataprosenttisen varma siitä, että perheemme lapsiluku on tässä, pakko se kai on tunnustaa, että viime talvena piti vielä kerran avata Pandoran lipas ja miettiä asia loppuun. Voi sanoa, että minulla oli hetken vauvakuume. Keksin sille näin jälkikäteen kolme syytä. Ensimmäinen oli se, että lasten kasvaessa arki oli alkanut helpottaa eikä jokainen päivä enää tuntunut silkalta selviytymiseltä. Toisekseen oli merkitystä sillä, että olin päässyt aloittamaan pitkään haaveilemani opinnot. Raskaus, vauvavuosi ja pikkulapsivaihe olivat pitkään olleet niiden tiellä, tai siltä minusta oli ainakin tuntunut. Nyt kun olin sisällä lääkiksessä, ajatus välivuodesta ei lainkaan haitannut. Kolmas syy on kaiketi puhtaasti hormonaalinen. Lähipiirin pienet vauvat tuntuivat vastustamattoman ihanilta ja oma, kolmevuotias vauva näytti niiden rinnalla omituisen isolta.

Ajatus kolmannesta lapsesta oli lämmin, pörröinen ja pehmeä – olisiko se kenties tyttö? Mieskin oli aina haaveillut isosta perheestä. Vauvahaaveilla oli hauska leikitellä, mutta pohjimmiltaan tiesin kuitenkin, mihin ratkaisuun päätyisin. Ei oikeasti, ei enää tässä iässä eikä tähän elämäntilanteeseen. Kolmas lapsi jakamassa vanhempien rajallisia resursseja ei tuntunut reilulta ratkaisulta poikiakaan kohtaan. Olen kuitenkin iloinen, että kävin tuon haavelaatikon reunalla ja tein selkeän ja tietoisen päätöksen asiasta. Se edellinen päätös oli tehty väsyneenä, rasittuneena ja vähän masentuneenakin.

rannalla-6

rannalla-11

Meillä ollaan jo isompia. Postauksen kuvat ovat vuoden vanhoja, otin ne viime keväänä Nokian jalkineiden IG-tiliä varten (kumpparit on siis saatu blogin kautta).

Tämä menee vähän henkilökohtaiseksi, mutta minua kiinnostaisi tietää, miten te muut olette päätyneet nykyiseen lapsilukuunne – oli se sitten nolla tai viisi. Saneliko sen luonto, elämäntilanne vai vain tunne siitä, että tämä on tarpeeksi ja näin on hyvä?

You Might Also Like...

29 Comments

  • Reply
    Kerttu
    18.4.2017 at 20:41

    Voi ihana Liisa <3 Alkoi niin naurattaa tuo marakassin soittelu ja samaa kaavaa mekin olemme lasten kanssa menneet. Esikoinen kävi muskarit ja vauvauinnit, pikkuveli on lähinnä kulkenut mukana. Ja nyt hän jo itse kertoo mitä haluaa ja saa niitä juttuja harrastaa, siis potkupyöräilyä omassa pihassa ja sählyä olohuoneessa 😀

    Meillä on lapset tässä. Kahdeksan vuotta elämästäni vauvakuumeilleena se tuntuu ihanalta, vapauttavalta ja juuri oikealta. Ja siltä, että olen onnekas, kun olen saanut tämä kaksi. Enkä ole vielä unohtanut kuopuksen yövalvomisia, korvatulehduksia ja eroahdistusta. Nyt on hyvä näin.

  • Reply
    Sanna
    18.4.2017 at 20:47

    Tämä tällä hetkellä ainokainen oli monen epäonnisen alun jälkeen suoranainen ihme. Toisesta haaveilen, kerran se jo oli onnistua, mutta nyt valutan joka kuukausi verta, hormonihikeä ja kyyneleitä, kun haaveesta ei vain tule totta. Mutta silti tämä ysikin on enemmän kuin täydellistä. Ikä tulee pian vastaan, joten saa nähdä, onko meidän lapsiluku todellakin tässä.

  • Reply
    Lotta
    18.4.2017 at 21:44

    Ihana ja rehellinen postaus! Olen itse tykännyt blogistasi paitsi tyylitajusi takia myös siksi, että pystyn aika monessa asiassa samaistumaan elämääsi. Minullakin on kaksi poikaa, jotka ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin sinun lapsesi.

    Olen kipuillut lapsiluvun kanssa. Toisen lapseni kanssa kävi niin, että asuimme ulkomailla, jossa äitiyslomalla seuranani oli suomalaisia äitejä. Pidimme yhtä tiiviisti, mikä oli upea tuki tuossa vaiheessa. Toisaalta juuri silloin oli tuossa äitiryhmässä menossa tyttöbuumi ja kaikilla muilla äideillä oli tyttöjä – minulla vain oli nämä kaksi poikaa. Tunsin itseni ulkopuoliseksi: äidit ostelivat ihania mekkoja, vain tyttövauvoja ihailtiin, puhuttiin kauheista ”poikaväreistä” ja sisutettiin tytöille huoneita. Nyt jälkikäteen ihmettelen, miten jaksoin tuollaista, mutta silloin se oli ainoa turvaverkkoni ja maailmani oli vauvan ja kaksivuotiaan kanssa kotona kovin pieni. Koin vahvasti olevani ulkopuolinen poikieni takia ja toivoin yli kaiken tyttöä. Tuntui siltä, että jotain aivan keskeistä jäi kokematta enkä kuulunut joukkoon.

    Palasimme – onneksi – lopulta Suomeen ja sain unelmieni työpaikan. Lapset lähtivät päiväkotiin (ja viihtyivät) ja löysimme ihanan asunnon (juuri sopivan tämän kokoiselle perheelle). Ajatuksiini alkoi jälleen mahtua muutakin elämää kuin vauvat. Nyt olen onnellinen! Poikani käyttäytyvät hyvin eikä mitään suuria ongelmia ole. Tietenkin meillä on uhmaa ja kaikkea normaalia, mutta apua jos kolmas lapsi olisi ollut vaikka pahasti allerginen tai ylivilkas! Vähän isommat tytöt tykkäävät pinkistä, joten ne minusta ihanat, puuteriset ”tyttöjenhuoneet” ja -vaatteet olisivat ehkä jo historiaa. Päiväkotielämän seurailukin on opettanut jotain lasten persoonallisuuksista ja siitä, ettei sukupuoli merkitse vaan luonne.

    En yksinkertaisesti jaksaisi enää yhtään lasta, enkä tässä iässä enää uskaltaisikaan. En haluaisi enää edes tyttöä: olisi epäreilua poikiani kohtaan, jos kuvaan astuisi ”prinsessa”. En ajattele muista perheistä näin, vain omastani. Poikani leikkivät hienosti yhdessä ja heidän leikkinsä tuntuvat nykyisin tutummilta kuin prinsessaleikit. Tuntuu, että kolme lasta on paljon isompi pala kuin kaksi: tarvitaan isompi auto, isompi asunto, isompi hotellihuone jne.

    Mieheni on vakaasti halunnut vain kaksi lasta ja hänelle on ollut aivan samantekevää, mitä olemme saaneet 🙂 Hän on ajatellut voimavarojamme, taloutta jne.

    On ollut vapauttavaa päästä eroon kolmannen lapsen toiveesta. Etenkin, kun se minulle tarkoitti tyttöhaaveita. Minusta on ihanaa, että ihmiset jaksavat, mutta itse en pystyisi. Tykkään omasta elämästäni paljon ja nyt olen saamassa sitä takaisin, ihanaa! :). Olen päättänyt hyväksyä elämäni näin (kaksi ihanaa poikaa, mutta tyttölapsen kasvattaminen jää kokematta) ja keskittyä asioihin, joihin voin vaikuttaa.

  • Reply
    Nyypertti
    18.4.2017 at 21:44

    Itse olin lapsentekoiässä valistunut ja maailmantuskaa kärsivä nuori aikuinen, joka tiesi maailman tuhoutuvan ylikansoituksen aiheuttamaan resurssipulaan. Kaksi lasta oli siis maksimi, jotta en tuhoaisi tätä palloa liikaa.

  • Reply
    Ripi
    18.4.2017 at 21:48

    Olen itse ainoa lapsi ja se ehkä oli suurin syy sille, että halusin monta lasta. En tosin muista lapsena suuresti kärsineeni sisarusten puutteesta, viihdyin – ja viihdyn edelleen – hyvin yksin. Sisaruksia olen kaivannut enemmän nyt aikuisiällä.

    Olemme olleet onnekkaita ja meillä on kolme lasta. Se tuntuu juuri oikealta määrältä meille. Kahden lapsen jälkeen perhe ei vain tuntunut vielä valmiilta, neljään taas eivät olisi voimat enää riittäneet… Sisarusten välinen riitely on jotain aivan käsittämätöntä, mutta niin on toisaalta se yhteys, joka heidän välillään vallitsee. Sitä en ainoana lapsena ole päässyt kokemaan.

  • Reply
    Mari
    18.4.2017 at 21:52

    Meillä on kolme- ja yksi-vuotiaat pojat. Väsyneenä ja vähän alakuloisuuden partaallakin välillä, vaikkakin samalla mielettömän kiitollisena pojistamme, koen nyt, että lapsemme ovat tässä. Kirjoitat kauniisti, että mietit asian vielä kerran ilman väsymystä. Ehkä minäkin kuitenkin teen vielä niin muutaman vuoden kuluttua ja päätän lopullisesti vasta sitten.

    Kiitos blogistasi. Sen kieli on niin rikasta ja vivahteikasta ja ajatukset mietittyjä ja seesteisiä, että saan niistä voimaa tämän kaaoksenhallinnan keskelle.

  • Reply
    Annamari
    18.4.2017 at 21:59

    Lapset – olivat ensin itselleni ehdoton ei ja sitten se mieli muuttui. Jostain vauvakuume löysi meidänkin kotiin, vaikka emme sitä käyneet missään etsimässä. Ensimmäinen oli helppo ja saimme hänet luvattoman kepeästi tähän maailmaan. Tuntuu ettei edes kehtaa ääneen sitä sanoa, kun vierestä seurasi toisenlaisia tarinoita. Meidänkin kulku vaihtui auringon puolelta varjoon, toista toivottiin. Toiveena hän olikin pitkään, kun useampi Toivo ehti lentää taivaalle. Lopulta useamman menetyksen jälkeen saimme hänet. Ei voi puhua toisesta, kun matkan varrella heitä oli jo useampi. Kaiken sen repivän ja epätoivoisen olon jälkeen, päätös oli helppo: emme uskaltaneet toivoa enempää. Olemme kiitollisia siitä mitä olemme saaneet.

  • Reply
    Amal
    18.4.2017 at 22:01

    Suhtautumiseni lapsiin on aina ollut rationaalinen. En ole vauvakuumeilija. Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen tiesin, että haluaisin joskus toisen lapsen (seuraksi esikoiselle ja tuomaan perheen turva tulevaisuudelle), mutta vasta esikoisen ollessa hieman vanhempi. Kun tyttömme oli neljä, annoimme luvan toiselle lapselle tulla. Pian kuitenkin selvisi, että meillä oli molemmista johtuvia suuria haasteita lapsen saannissa, ja että ensimmäinen lapsemme oli suoranainen ihme. Ruoskin itseäni, että miksi olin lykännyt toisen lapsen yrittämistä pitkään. Mutta emmehän voineet tietää. Halusimme kuitenkin kovasti toisen lapsen ja lapsettomuushoitojen avulla saimmekin kuin ihmeen kaupalla vuoden sisään alulle pienen pojan. Olen tiennyt aina, että kaksi lasta on itselleni maksimi. Eli meidän ei tarvitse miettiä rankkoihin hoitoihin lähtemistä enää. Sinänsä absurdia asiasta tekee se, että ehkäisystä tulee jatkossa kuitenkin huolehtia, vaikka mahdollisuutemme luonnolliseen hedelmöittymiseen ovat häviävän pienet. En siis halua ottaa riskiä enää raskautumisesta, sen verran varma olen etten enempää lapsia halua 🙂 Meidän perhe tuntuu nyt täydeltä ja minulla on kaikki mitä halusin ja uskalsin toivoa.

  • Reply
    Piia
    18.4.2017 at 22:12

    Aivan kuten Ripi, olen itsekin vanhempieni ainokainen ja voin allekirjoittaa samat asiat! Meillä on kuusi lasta, jokainen harkittu vaan kuopus kuitenkin Yllätys, joka oli tekeytymässä, kun pilleriresepti laukussa odottelin kuukautisia..
    Nyt kun talosta löytyy lapsia rippikoululaisesta leikki-ikäiseen, en voisi katraastamme ylpeämpi olla. Ja ihanaa, kun ei ole enää vauvaa 😉

  • Reply
    Sade
    18.4.2017 at 22:17

    Meillä toisen ja kolmannen välissä on reilu kuusi vuotta ikäeroa. Olen nauttinut tosi paljon kolmannesta lapsesta❤

  • Reply
    Äiti kolmelle
    18.4.2017 at 22:36

    Ihanaa etten todella ole ainut joka pohtii asiaa! (No okei, en nyt aivan näin todellisuudessa kuvitellutkaan)

    Nuorempana haaveilin kahdesta. Mies puhui useammasta. Yhden menetetyn ja kahden saadun jälkeen haaveilimme vielä kolmannesta, häntä ei kuitenkaan kuulunut ja elämä vei maailmalle ja haave väistyi hieman muiden asioiden taakse.
    Kolmosen (kuulostaa tökeröltä, mutta suotakoon nimitys nyt tähän kuvaamaan lapsilukuamme) saimme vihdoin vuosien yrityksen jälkeen. Haaveilin vielä kolmannen raskausaikana salaa neljännestä, pienellä ikäerolla. Mies oli kuitenkin sitä mieltä että näin kolmen kanssa olisi juuri hyvä.
    Nyt kolmannen vauva aikana olen kuitenkin sairastunut ja haaveet neljännestä on pitänyt haudata sisimpään. Jokapäivä asia pyörii kuitenkin mielessä, olinhan ehtinyt jo haaveilla vielä siitä yhdestä. Samaan aikaan seuraan ystävien kamppailua edes siitä yhdestä. Se saa tuntemaan minut Itsekkääksi murehtiessani etten saakkaan enää sitä yhtä. Olenhan kuitenkin äärettömän onnellinen ja onnekas näistä kolmesta aarteestani enkä voisi enempää pyytääkkään.
    Tämä on saanutkin minut näkemään asian entistä laajemmin, toisen oikeaa lapsiluvun oikeellisuutta on mahdoton sanoa ja jokaisen haaveet ja murheet ovat kullakin omassa mittakaavassa. Yhtä tärkeinä.

  • Reply
    Marja
    18.4.2017 at 22:49

    Parikymppisenä astuin äitipuolen suuriin saappaisiin ja neljä vuotiaan tytärpuolen elämään. Kuusi vuotta myöhemmin meitä olikin jo kuusi tai oikeastaan viisi sillä ison osan ajasta olen pyörittänyt perhettä yksin. Mies maailmalla ja minä lapsikatraan kanssa kodinhoitajana, siivoajana, kokkina, talonmiehenä..rankkoja vuosia joista on selvitty kunnialla ja vuosia joista on valtavasti hyviä muistoja. Näihin hetkiin on ihana palata valokuvien ja lasten muistelmien kautta. Lasteni joista nuorin on jo kahdeksan ja elämä on muuttunut kovin toisenlaiseksi. Elämään on löytynyt paljon yhteistä tekemistä ja yhdessä tekemisestä saimme nauttia myös pääsiäisen lomareissulla. Kuopuksellakin taittui hienosti 15 kilometrin hiihtomatka ja pitkät päivät rinteessä. Hymy tulee vieläkin huulille reissusta ja yhtälailla arjestakin. Lapsia rakastavana ihmisenä hymyn saavat huulille myös suloiset pikkunassikat. Pieniä lapsia ihastellessa koen vahvaa vapauden tunnetta omasta elämäntilanteesta ja enkä jaksaisi enää ”aloittaa alusta”. Meidän perhe on kasassa, elämä on tässä ja nyt.

  • Reply
    Maaret
    18.4.2017 at 22:56

    Kiitos Liisa taas rehellisestä postauksesta! Nämä lapsiasiat on todentotta hyvä miettiä ajan kanssa hyvällä hetkellä, ilman kiirettä.

    Pitkään olin sitä mieltä että meidän lapsiluku oli tässä. Kaksi tyttöä, joilla ikäeroa vain reilu vuosi. Ovat kasvaneet yhteen kuin kaksoset, toistensa parhaimmat ystävät. Olin hyvässä buumissa uran kanssa, headhuntereita soitteli kuukausittain ja muutoinkin kaikki oli juuri hyvin.

    Mutta sitten aloin oikeasti miettimään mitä haluan. Tämä tutkiskelu vei vuoden päivät ja ymmärsin ettei haaveeni olekaan sen suuren pörssiyhtiön johtoryhmä. Eikä ylipäänsä mikään johtotehtävä. Haaveeni on luoda uraa omalla polullani, omilla ehdoillani ja toteuttaa itseäni. Olla yrittäjä. Ja tämän lisäksi koin vahvana että meillä olisi tilas vielä yhdelle lapselle.

    Niin siinä sitten kävi, että nyt vieressäni tuhisee 8 viikkoinen tyttövauva. Enkä voisi olla onnellisempi. Hän on täydentänyt perhettämättä sanoinkuvaamattomasti. Ja nautin tästä äitiyslomasta ihan eri lailla, olen jo kokenut ja todellakin tiedän että me emme vauvamuskareihin tällä kertaa mennä, vaan nautitaan rennosta yhdessä olosta täysin rinnoin muulla tavoin. Ja koska nyt lapsilukumme on tässä, omakin pipo on paljon löyhemmällä, kaikki kyllä järjestyy eikä vauva mene rikki jos vähän itkee.

    Kaiken lisäksi pusken nyt isolla innolla omaa businestani eteenpäin aina kun vain muu perhe sen mahdollistaa ❤

  • Reply
    kolmen äiti
    19.4.2017 at 06:31

    Hieno, pohdiskeleva kirjoitus sinulta jälleen.

    En muista itse kokeneeni juurikaan vauvakuumetta. Ennen lapsia meille tuli koira, ja vaikka se kuulostaakin oudolta, niin koiranpennun kanssa oli hyvä harjoitella vaikkemme mielestäni mitenkään vastuuttomia olleet aikaisemminkaan.

    Esikoisemme oli vauvana suhteellisen vaativa tapaus. Keskimmäisemme syntyi reilun kahden vuoden päästä. Olimme iloisia, että hän on eri sukupuolta. Kai näin voi sanoa, vaikka tietysti toivoimme ensisijassa lasta. Minulla itselläni on sisko, ja koin poikien maailman aina kovin vieraaksi. Siksikin tuntui mukavalta, että perheeseemme tuli molempia (ensin poika, sitten tyttö).

    Heti tytön vauva-aikana meille molemmille tuli olo, että perheemme ei ole vielä tässä, tilaa olisi vielä kolmannellekin. Keskimmäisen ja kuopuksen ikäeroksi tuli vajaa kolme vuotta, esikoisen ja kuopuksen siis viisi. Kolmikko on tiivis porukka, tosin omat kaverit ovat tulleet koko ajan tärkeämmäksi. En miellä meitä vielä mitenkään suurperheeksi, enkä koskaan ennen lapsia haaveillut isosta perheestä.

    Siitä olen todella onnellinen, että lapsillamme on sisaruksia – oma siskoni on tullut entistä läheisemmäksi lapsuudenperheemme surujen myötä. Olisi kovin paljon raskaampaa kohdata ne yksin.

  • Reply
    Noora K.
    19.4.2017 at 08:47

    Tämä oli tosi mielenkiintoinen postaus ja kiva lukea pohdiskelua tästä aiheesta. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä ole haaveillut vauvasta, vaikka tykkäänkin lapsista. Olin ajatellut, että haluaisin kyllä lapsia ”sitten joskus”. Jossain kohtaa aloin funtsia, että nyt ikää alkaa olla sen verran, että jos sen kortin haluaa katsoa, niin aika on about nyt. Ajattelin silloin, että olisin tosi onnellinen ja kiitollinen yhdestä lapsesta, koska tiesin, ettei lapsia niin vain tehdä. Ja jos kaikki menisi hyvin, niin olisin valmis harkitsemaan toista, kunhan ikäero ei olisi kovin pieni.

    No, sitten Baby K:n kanssa kävi niin kuin kävi ja mikäli olisin joskus uudelleen raskaana, minulla olisi lääkitys oikeastaan alusta asti ja olisin riskiodottaja. Olen funtsinut tätä paljon ja vaikka en yleensä ole sitä tyyppiä, että haluan kauhean ehdottomasti päättää mitään, niin tästä olen varma: meidän lapsiluku on tässä. Uutta raskautta ei kai suositella heti sektion jälkeen ja sitten voisi mennä aikaa ennen kuin tärppäisi. Joka tapauksessa olisin lähellä neljääkymmentä ellen 40 siinä kohtaa. Tuo ikä, riskiraskaus ja traumat edellisestä. Se ei ole riski, jonka olisin valmis ottamaan – en halua kokea mitään vastaavaa kuin Baby K:n syntymää seuranneet ajat enää koskaan. Niinpä tosiaan olen ikionnellinen ja kiitollinen pienestä tyttärestäni ja otan kaiken ilon irti vauvavuodesta, nyt kun voin. Olen yllättänyt itseni olemalla aivan fiiliksissä siitä älyvapaasta leikkimisestä ja laulamisesta kerhossa. No, ehkä se on just se, että tietää sen olevan hyvin lyhyt jakso ja töihinpaluun odottelevan todennäköisesti jo alkuvuodesta.

    Jostain syystä minua ei sureta yhtään tämä päätös vaan olen tosi tyytyväinen, tämä on meille varmasti tosi hyvä perhekoko ja tällä kokoonpanolla on kivaa touhuta vaikka mitä. 🙂

  • Reply
    Helmi
    19.4.2017 at 09:29

    Kiitos elämänmakuisesta postauksesta! Meillä kaksi lasta jotka olen saanut 38- ja 40-vuotiaana. Olin kiitollinen yhdestäkin, kun lapsen saaminen ei noilla vuosilla ole mitenkään itsestäänselvää. Toinen ilmoittautui tulemaan ensimmäisestä yrityksestä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja oli toivottu, mutta jos olisin ollut nuorempi olisi väliä pidetty vähän enemmän. Toisaalta kun alkuhässäkästä on selvitty niin yhteiset touhut sujuvat nyt tosi kivasti (ikäeroa 1v 9kk). Muutenkin olisin varmaan jaksanut paremmin jos olisin ollut nuorempi, mutta aina ei elämä mene kuin oppikirjasta. Ei oltu edes tavattu vielä miehen kanssa ’siihen parhaaseen aikaan’. Vaan meille kävi hyvin ja vaikka kahteen ’ajauduin’, en olisi enempää halunnutkaan.

  • Reply
    Poletti
    19.4.2017 at 11:19

    Me päädyimme rajallisen ajan vuoksi kahteen lapseen. Monellakin tapaa aika oli merkittävä tekijä päätöksessä. Odotimme kolme vuotta esikoista ennen kuin hänet saimme. Sen jälkeen meni yli 3 vuotta, että olin millään tavalla valmis antamaan luvan toiselle lapselle. Toisen lapsen yritys avaisi ovet myös mahdollisille pettymyksille ja surulle siitä, jos toista lasta emme saisikaan. Mutta hän tulikin iloksemme vuoden sisällä yrityksen aloittamisesta. Tässä vaiheessa olin itse jo lähes 37 -vuotias ja täysin varma, että lapsiluku on tässä. Kunnes 39 vuotiaana jouduin pahan vauvakuumeen kouriin, joka ei oikeastaan ole vielä kolme vuotta myöhemminkään helpottanut. Mutta tieto iästäni pitää sen kurissa. Tiedän, että en jaksaisi kolmatta raskautta ja pikkuvauva-aikaa. Mutta jos olisin nyt 37-vuotias kahden isomman lapsen äiti, puhuisin miehen taatusti kolmanteen lapseen. Eikä sillä olisi väliä olisiko kolmas tyttö vai poika. Olisi vain ihanaa olla kolmen lapsen äiti. Olen itse ainoa lapsi ja haluan ehdottomasti antaa lapsilleni sisaruussuhteen tuoman turvan ja kokemuksen. Niin hyvässä kuin pahassa. 😉 Mutta en sure kolmannen lapsen puuttumista vaan olen todella iloinen ja tyytyväinen meidän nykyiseen perhekokoon. 🙂

  • Reply
    Tiia S
    19.4.2017 at 12:11

    Ihana, elämänmakuinen postaus ja rohkeita kirjoituksia kommenttiboksissa. Kiitos, että näitä sain lukea. Melko tuoreena äitinä olen rakastanut jokaista päivää ihanan poikamme kanssa ja haaveilen, että tulevaisuudessa hankkisimme lisää lapsia.

  • Reply
    Sara
    19.4.2017 at 12:39

    Lukijana on kiva kuulla näitä pohdiskeluja, vaikka varmasti jokainen bloggaaja miettii tarkkaan, kuinka paljon haluaa raottaa yksityisyyttään.

    Me olemme olleet mieheni kanssa parikymppisestä lähtien. Julistin melkein vuosikymmenen, etten halua lapsia. Opiskelin pitkään enkä koskaan potenut varsinaista vauvakuumetta. Mieli muuttui vähitellen eli luonto ajoi sitten tämänkin tikanpojan puuhun. Monien hankalien, suurtakin surua aiheuttaneiden vaiheiden jälkeen sain esikoisemme, kun olin 32-vuotias. Koska ensimmäinen raskaus (ja sen alulle saaminen) oli vaikeaa, mietin pitkään, etten enää halua altistaa itseäni moiselle tuskalle – tai Ilollekaan. Koska olen läheinen veljeni kanssa, halusin kuitenkin esikoiselle sisaruksen. Sitä toivoi mieskin. Lopulta vajaata neljää vuotta myöhemmin syntyi kuopus laskettuna päivänä normaalisti sujuneen raskauden jälkeen.

    Mies joskus leikitteli ajatuksella kolmannesta lapsesta, mutta meidän lapsilukumme oli täynnä kahden jälkeen. Syynä olivat ikä ja jaksaminen. Nyt lapset ovat jo 10- ja 14-vuotiaita. Vauva- ja taaperoaika olivat uuvuttavia, mutta sen jälkeen ”tämä on ihan parasta aikaa lasten kanssa” -vaihetta on eletty jo monta vuotta.

  • Reply
    Kajsa
    19.4.2017 at 16:09

    Hei! Kiva ja pohdiskeleva kirjoitus. Kommentti ’kolmas lapsi ei olisi enää reilua poikia kohtaan’ vaatisi mielestäni syvällisempää avaamista. Mitä pojat menettäisivät tai vastaavasti saisivat 🙂

  • Reply
    Marjukka
    20.4.2017 at 00:49

    Ihana postaus Liisa sinulta jälleen.Nauroin vedet silmissä tuota marakassin soittamista(voiko marakassia soittaa?)En ole lainkaan samaa mieltä muskariopettajan kanssa, hän tuntuu olevan hyvin tiukasti oman kantansa takana.Ei pieni lapsi todellakaan tarvitse ohjattua harrastusta!

  • Reply
    Satu //ALL YOU NEED IS WHITE
    20.4.2017 at 12:23

    Aivan ihana, mielenkiintoinen ja itselleni ajankohtainen postaus! Mukava lukea näitä kommenttejakin. Olen miettinyt näitä asioita paljon ja haluaisin postatakin aiheesta, mutta en tiedä uskallanko 😀 Tästä kyllä vähän rohkaistuin ja laitan mietintämyssyn taas päähän – kiitos!

  • Reply
    ilman nimimerkkiä
    20.4.2017 at 17:03

    Palaan vielä kommentoimaan nimettömänä.

    Vaikka perhekokomme on juuri meille sopiva , eikä pikkulapsivaihekaan ole tuntunut liian raskaalta, niin sellaiset asiat joita ei ole voinut mitenkään ennakoida ovat tehneet elämän välillä kovin raskaaksi. Vanhempien / lastemme isovanhempien sairastumiset täysin yllättäen ja kuolemat sekä loputtomalta tuntuva surutyö ovat vieneet voimia. Lapset antavat toki myös syyn pysyä arjessa kiinni, mutta välillä kyllä unohtaisi mieluusti arjen velvollisuudet ja olisi vain yksin ajatuksineen. Lisäksi suree samalla myös lasten menetyksiä ja heidän lapsuuttaan surujen varjossa.

  • Reply
    Susanna
    20.4.2017 at 22:14

    Itse olen vanhempi kuudelle ja näistä viisi olen itse synnyttänyt. Arkeni on varmasti monen mielestä vauhdikasta uusperhe-elämää, mutta itse kuvailisin sitä hyvinkin seesteiseksi. Koen, että olen ollut hyvin onnekas. Sanoin on hyvin vaikea kuvailla sitä, mitä lapset tuovat elämään. Tai mitä he tuovat toistensa elämään. Olen aivan tavallinen työssäkäyvä nainen ja tiukkoja paikkoja on minunkin elämääni mahtunut. Koen kuitenkin, että olen aina nimenomaan saanut lapsista voimaa. Koen, että elämäni on ollut juuri heidän takiaan hyvin rikasta.

    Se miten olen päätynyt tähän lapsilukuun, on oikeastaan sitä elämän virtaa. Kolmen jälkeen ajattelin, että tässä se on. Taisin jopa tehdä vähän surutyötä ”viimeisen” vauvani kanssa. Olin kuitenkin vasta alle kolmekymppinen. Elämässä sattuu ja tapahtuu, ja olen saanut kaksi ihanaa rakasta lasta lisää. Ja kaupanpäälle vielä bonuslapsen. Viimeisen raskauden aikana olin 38-vuotias ja kieltämättä mietin, voiko kaikki mennä hyvin taas tälläkin kertaa? Nuorena en osannut murehtia, mutta lähipiirissä sattuneet tapaukset ja elämänkokemus ovat avanneet silmiäni ja osaan todella arvostaa perhettäni.

    Nyt perheemme on juuri meille täydellinen. Enempää lapsia meille ei tule, ikäkin on tullut jo vastaan. Elämä on rikasta ja juuri sellaista kuin aina toivoin sen olevan.

  • Reply
    Helena
    21.4.2017 at 08:31

    Olen 55-vuotias ja minulla on 26- ja 24-vuotiaat pojat ja 19-vuotias tytär, joka pari viikkoa sitten muutti pois kotoa. Tästä näkökulmasta katsottuna kuopus on antanut aivan valtavan ilon asuessaan ainoana lapsena kotona monta vuotta poikien lähdön jälkeen. Työtä täälläkin on tehty koko ajan enkä tiedä miten ´reiluja´ on ketäkin kohtaan oltu.

  • Reply
    Minna
    21.4.2017 at 22:12

    Haaveilin lapsesta saakka suuresta perheestä, vähintäänkin kahdestatoista lapsesta ja halusin lapsia jo nuorena, opiskeluaikana. Eipä ollut raskaaksi tulo kuitenkaan niin yksinkertaista ja lopulta esikoinen ilmoitti tulostaan valmistumiseni jälkeen. Niin kai oli sitten tarkoitettu, yksi asia kerrallaan. Toinen poikamme syntyi lähes tarkalleen kaksi vuotta ensimmäisen jälkeen. Hän onkin ollut koko ikänsä varsin voimakastahtoinen persoona ja ihanan kaksivuotisuhman keskeltä ajattelin, että lapsiluku oli tässä. Mutta helpottihan sekin sitten ja vauvakuume nosti taas päätään. Minulla raskaaksi tulo ei ole kovin helposti käynyt ja toisen ja kolmannen pojan väli venähtikin sitten yrityksineen neljäksi vuodeksi. Mutta kuinka onnellinen olinkaan, että kolmaskin oli poika! Hän on kulkenut tiiviisti äidin mukana isompia harrastuksissa kuskatessa ja edelleenkin olemme todella läheisiä. Isommat muuttivat omilleen nuorina, tosin heidänkin kanssaan olemme lähes päivittäin tekemisissä edelleen. Olin kolmekymppinen tämän nuorimman syntyessä ja nyt saan riemuita siitä, että viisikymppisenä saan elää täysillä mummivaihdetta, kun vanhimmalla on jo oma lapsi. Tämä se vasta ihanaa aikaa onkin 🙂 !

  • Reply
    Tiina Savolainen
    23.4.2017 at 19:46

    Ymmärrän tyttöhaaveilusi niin hyvin. Itse kahden pojan äitinä haahuilin ihan samalla tavalla. En oikein ilennyt sanoa sitä vaan ääneen. Tästä on jo aikaa.. Uskallan myös nyt näin jälkikäteen sanoe, miten tsemppaan sitten sen, jos tuleekin kolmas poika..Häpesinkin tunteitani ja olin vähän vihainen itselleni. Miten voin edes ajatella niin? No sitten päätimme uskaltaa. Olin 39- vuotias. Sikiöseulassa todettiin., että lisätutkimuksia täytyy tehdä. Olin tulla hulluksi. Uskoin,että nyt saan ansioni mukaan. Tyttöhaaveet rapisivat taivaantuuliin sananmukaisesti. Toivottiin tervettä. Kahden piinaavan viikon odottelun jälkeen saimme tiedon,että kaikki on kunnossa. Puheimessa kysyin vielä lopuksi, voiko lapsen sukupuolen kertoa.(se oli sitä aikaa..) hetkisen päästä kuulen sanat : Kyllä, se on tyttö. Muistan ikuisesti nuo sanat. Helmi on tänään 16-vuotias . Ajattelen ,että kaikella on tarkoitus Ei ole sattumaa. On kohtalo, joka on. Kun olet valmis päätökseen , se on sitten se mikä on. Se on oikea. Kaikki kuitenkin järjestyy.

  • Reply
    Vivi
    27.4.2017 at 15:02

    Ihana ja ajankohtainen aihe myös täällä. Meillä on kolme lasta. Ensin pojat 8 ja 6v. Ja sitten tytär 2v. Poikien jälkeen tiesin, että lapsiluku ei ole täynnä, mutta järki yövalvomisineen käski odottaa ja hyvä niin. Tuona aikana sain miehenkin vielä innostumaan vauvasta. Odotimme hyvinkin varmaksi kolmatta poika. Suvussa paljon poikia ja lähisuku säesti taustalla, että poika tulee. (Olin jo asennoitunut poikatrion äidiksi)Mutta tyttöhän sieltä tuli kaikkien yllätykseksi. Ja tottakai lasten terveys tärkein, mutta en voisi onnellisempi olla. Jotenkin tytär on tuonut pehmeyttä perheeseemme ja kyllä pojatkin ovat monta kertaa todenneet kuinka ihanaa on kun meillä on vauva.
    Nyt käyn hiljalleen haikeutta läpi siitä, että lapsiluku taitaa olla täynnä. Jos mies olisi innokkaampi, niin ehkä, mutta järki sanoo, että ei. Nyt on hyvä. Silti en lupaa lopullista sinettiä asialle panna, ikäkin vielä mahdollistaisi raskautumisen. Toisaalta nyt kun kuopuskin on 2-vuotias ja vauva-aika päättymässä, voi taas erilailla suunnitella tekemisiä ja menemisiä.

  • Reply
    M
    29.4.2017 at 21:25

    Ihana postaus! Tällaisia kaipaisin lisää .. en siis samasta aiheesta, mutta ”oikeita” arkisia juttuja, joita aika-ajoin laitatkin! 🙂 (Ei siis ole nootti muille postauksillesi, mutta tällaiset kolahtavat erityisesti)
    Olen itse aina halunnut vähintään kolme lasta, mielummin neljä kuin kaksi. Elämä on kuitenkin saanut minut toisiin ajatuksiin..
    Olen kahden ihanan pojan äiti (4v ja 1,5v), mutta vaikeat raskaudet ja komplikaatiot synnytyksessä sekä pienemmän allergiat ovat mielestäni osoitus siitä, että meidän perhe on nyt tässä. En halua riskeerata parisuhdettamme tai poikien hyvinvointia, sillä ajatuksissa häämöttää kuukaudet vuodepotilaana ja tiputuksessa. Kahden sektion jälkeen synnytystä ei enää tarvitsisi jännittää, mutta kun kokonaisia yöunia on odoteltu kohta kaksi vuotta, niin päätös tuntuu nyt helpolta.
    Jätämme kuitenkin kolmannelle sen 1% mahdollisuuden…. jos kuitenkin vielä joskus tuntuu toiselta, jos haluammekin ottaa riskin. Iän puolesta mahdollisuus on vielä olemassa ainakin reilu viisi vuotta.
    Ihan hetkittäin ajatus siitä, että meille ei enää tule vauvaa, tuntuu välillä haikealta, mutta toisaalta uskon, että osaamme nauttia elämästä myös neljästään ja ottaa ilo irti siitä, että olemme saaneet kaksi hurmaavaa poikaa.

  • Leave a Reply