Entinen elämäni

IMG_7377 IMG_7383 IMG_7267 IMG_7338 IMG_7358

Jaksoin tämän päivän hikisen matkustamisen sen ajatuksen voimalla, että kun pääsemme vanhempieni luo, voin lähteä illalla pitkälle kävelylle. Saan nykyään olla niin harvoin yksin, että vaalin ja odotan noita hetkiä etukäteen, lasken päiviä, tunteja ja minuutteja siihen, kunnes saan taas olla hetken yksin.

Illalla sateen jälkeen astuin ulos ovesta ja tiesin jo reitin, jota haluan kulkea: kävelytietä järven rantaan, siitä metsän takana kulkevalle hiekkatielle, kirkkomaan ohi, satamaan ja sieltä kirjaston ja urheilukentän vierestä takaisin kotiin. Kävellessä ajatukset lähtevät liikkeelle. Ja minä mietin: milloin elämästä tuli näin ilotonta suorittamista? Minulla oli ennen paljon rakkaita harrastuksia: luin, kirjoitin, ompelin, kävin elokuvissa. Nyt minulla on työ, perhe, omakotitalo ja tämä blogi, ainoa harrastukseni. Välillä kaipaan entistä elämääni niin että sattuu. Ajan kultaamissa muistoissani se on vähän samanlaista kuin Eeva Kolun elämä. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä kenestä puhun, Eeva Kolu on toimittaja, joka kirjoittaa hauskaa, älykästä ja herkkää blogia Kaikki mitä rakastin. Sen lukeminen on minulle joka kerta lievästi tuskallista. Huonoina päivinä en pysty lukemaan postauksia ollenkaan. Eeva Kolu tuntuu aina tekevän juuri sitä, mitä minä haluaisin sillä hetkellä eniten tehdä. Luetaan kirjaa! Istutaan ystävien kanssa rantakalliolla myöhään yöhön! Tai vain ollaan kotona ja ajatellaan. (Valehtelin siis otsikossa, kyllä minä oikeasti sitä blogia luen.)

Kävellessä syntyi myös ajatus siitä, että näin ei tarvitse olla. Voisin vähä vähältä ryhtyä järjestämään elämääni niin, että pystyisin tekemään enemmän kaikkea mitä rakastan. Tästä voisi tehdä teemavuoden. Että ensi vuonna tähän aikaan minä pitäisin enemmän niistä asioista, joita päivittäin teen.

Palaan asiaan.

keskustelu

  1. 23.7.2014
    Just näin! said:

    Kiitos kun julkaisit uudestaan! Tää teksti oli loistava! Samaistuin 100%.

    • 26.7.2014
      lisbet said:

      Meitä taitaa olla monia. Mutta miksi kaikkien muiden elämä näyttää niin helpolta?

  2. 24.7.2014
    Tiina said:

    … lisäisin ” omakotitalo, joka ei ole koskaan valmis eikä ikinä tarpeeksi järjestyksessä”. Mulla aivan samat ”tekijät”, + bonuksena 20 alaista. Ilotonta suorittamista.

    • 26.7.2014
      lisbet said:

      En tiedä tarkoitatko omaa taloasi vai minun mutta kuvaus sopii erityisen hyvin tännekin 😀 Silti: ei tämän tarvitsisi olla tätä, haaveilen muutoksesta joka päivä. Taidan pikku hiljaa ymmärtää, mikä on keski-iän kriisi…

  3. 24.7.2014
    Tuulevi said:

    Tämä kirjoitus voisi varmaan olla kenen tahansa pienten lasten äidin näppikseltä. Minunkin. Näin jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, miten ennen tuli tuhlattua aikaa. Mihin se kaikki meni? Nykyään hihkun riemusta, jos edes joskus ehdin tehdä jotain ihan yksin.

    • 26.7.2014
      lisbet said:

      Aamen. Mihin hassasin kaikki ne vuodet parikymppisenä? Nyt ei voi kuin lohduttautua sillä, että ilmeisesti vähitellen tahti vähän helpottaa.

  4. 24.7.2014
    Maikki said:

    Et ole kaltaistesi ajatusten kanssa yksin. Kuka tahansa pienten lasten äiti voi ajoittain samastua niihin. Myös itseni mukaan lukien. Ei lasten mukanaan tuomaan muutokseen vain voi varautua tai etukäteen samaistua perhe-elämään. Itselleni on urheilu täydellinen henkireikä, mitä ilman en voi elää enkä voi hyvin. Vaikka on äiti ja vaimo, pienesti itsekäs saa olla. kannattaa irroittaa itselleen aikaa sellaiseen tekemiseen missä viihtyy, niin koko perhe ja parisuhde voi paremmin <3

    • 26.7.2014
      lisbet said:

      Näin olen saamistani kommenteista päätellyt; en todellakaan ole asian kanssa yksin. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla liikunnan lisäämisen kautta. Tänä vuonna olen ehtinyt salille kokonaiset viisi kertaa 😀 Mietin jopa, pitäisikö liittyä sellaisen salin jäseneksi, jossa on lapsiparkki. Tähän asti en ole jotenkin raaskinut jättää lapsiani sellaiseen, mutta kuten sanoit, pienesti itsekäs saa olla. Miten itse saat liikkumiset järjestettyä? Hoitaako puolisosi lapset sillä aikaa vai käytätkö noita lapsiparkkeja?

      • 29.7.2014
        Maikki said:

        Suosittelen. Endorfiinit jyllää ja kaikki näyttää paljon kauniimmalta. Minä olen opetellut heräämään aikaisin, ja teen treenin arkipäivisin ( ja viikonloppuisinkin toisinaan) ennen työpäivää. Edellyttäen toki että mies vie lapset hoitoon. Arkipäivinä en tohdi viedä lapsia hoitopäivien jälkeen enää lapsiparkkiin. Juoksulenkit on helppo toteuttaa taas iltaisin kun lapset menevät nukkumaan sekä viikonloppuisin, kun mies on kotona. Akkatauluhaasteita on kieltämättä, mieheni kun on yrittäjä kaiken lisäksi. Mutta juuri muuhun minä en sitä omaa aikaani sitten vaadikaan. Lapset seilaavat sujuvasti mukanani muualla kyllä.

        • 29.7.2014
          Maikki said:

          Piti tähän vielä lisätä, että myös me asumme keskeneräisessä isossa talossa. Reilun vuoden ajan olemme koko ajan työstäneet tätä valmiimmaksi. Helppoa se ei ole, mutta silmä tottuu keskeneräisyyteen ja mieli siihen, ettei ”huomenna tarvitse olla valmista”. Varailen silloin tällöin matkoja, perheen kesken että kahdenkeskisiä, juuri siksi että elämässä olisi muutakin kuin työ, rakentaminen ja jatkuva suorittaminen.

  5. 26.7.2014
    Sari said:

    Itselleni kävi vähän nolosti vapaudenkaipuun kanssa. Olin väsynyt pienten lasten äiti, kaipasin omaa aikaa ja hiljaisia hetkiä ja toivoin miehen osallistuvan enemmän lastenhoitoon. Aloin ajatella, että jos otan avioeron, mies joutuu ottamaan enemmän lapsista vastuuta, koska tapaa lapsia joka toinen viikonloppu. Lopuksi kaikesta kehittyi niin iso soppa, että minusta tuli lopulta etä-äiti ja tapasin lapsiani joka toinen viikonloppu. Sain tosiaankin omaa aikaa ja mahdollisuuden ”nauttia” hiljasuudestai. Se vain ei ollut se, mitä lopultakaan halusin. Onneksi jaksoin sinnitellä, hyödynsin vapaa-aikaani mahdollisimman paljon ja keskityin kohtaamaan tunteitani ja kipukohtiani. Sain mahdollisuuden kasvaa ihmisenä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen olen kahden teinin yksinhuoltajaäiti. Elämä on ollut aikamoisia haasteita täynnä, mutta niin vain olen päässyt eteenpäin ja oppinut nauttimaan tästä mitä minulla on (ainakin useimmiten ;-)).

    Mielestäni pienten lasten äitien pitää opetella ottamaan itselleen omaa aikaa keinolla millä hyvänsä. Terve itsekkyys suojaa uupumukselta ja katkeruudelta. Kun oppii nauttimaan pienistä omista hetkistä, kuppi ei tule liian täyteen ;-). Sekin pitää muistaa, että vapaana viipottavat nuoret sinkkunaiset eivät välttämättä ole onnellisia hekään. Väitän, että perhe, lapset ja vakaa elämä muutamine tärkeine ihmissuhteineen on (ainakin erittäin monille) tae onnellisuudesta. Hanki itsellesi samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, verkostoidu, käytä hyväksesi isovanhempia (ja miestä) ja järjestä pieniä kivoja hetkiä, jotka antavat energiaa. Yhtäkkiä saatat huomata eläväsi juuri sellaista elämää kuin haluatkin – viis jostain Eeva Kolusta tai muista näennäisen vapaista ihmisistä.

    • 27.7.2014
      lisbet said:

      Kiitos, kun jaoit tarinasi. Totta, onpa sitä tullut mietittyä, että ”viikko sulla, viikko mulla” -vuorohuoltajuudessa saisi aina kokonaisen viikon aikaa itselleen, vaikka mitään syytä eroon ei nyt onneksi ole tapetilla. Mieheni on kyllä läsnä vanhemmuudessa, mutta kiitos tämän työmaan, molemmilla on kädet koko ajan täynnä eikä omaa aikaa kummallakaan.

      Ja toinen juttu – nuo vapaat sinkut. (Eeva Kolua en halua tähän soppaan enempää vetää, käytin hänen blogiaan vain esimerkkinä siitä, minkä perään haikailen. Ja korostan sanaa blogi, en usko että Eeva jakaa koko elämänsä blogissaan.) Olen kovasti pohtinut, kumpi oikeastaan on onnellinen, perheellinen vai perheetön. Ei kai siihen oikeaa vastausta olekaan. Luulen, että itse olisin voinut elää onnellisen elämän *myös* lapsettomana ja sinkkuna, sillä toive perheestä ei ole ollut minulla koskaan erityisen vahva. Mutta jos on lapsuudesta asti nähnyt itsensä tulevaisuudessa äitinä, pettyy ja ehkä katkeroituukin, jos mielikuva ei toteudu. Tuo mainitsemasi elämän vakaus ja pysyvät ihmissuhteet myös omien lapsien muodossa on joka tapauksessa tärkeää ja suojelee monilta haavoilta, joten olen kiitollinen siitä, mitä minulla on ja yritän nyt olla sössimättä tätä:D

      Kiitos vinkeistä, lähden tosissani raivaamaan oman ajan lämpäreitä tulevaan syksyyn. Tulen kannustamaan myös miestäni tekemään samoin. Tsemppiä sinulle yksinhuoltajuuden haasteisiin ja mukava kuulla, että elämä alkaa olla jo selvillä vesillä.

      • 27.7.2014
        Sari said:

        Palaan vielä täydentämään ajatuksiani hiukan. Nimittäin unohdin sanoa, että oman ajan ottamisen lisäksi on tärkeää löytää aikaa myös kumppanille. Kahdenkeskeinen aika kumppanin kanssa on tärkeää, jottei unohtaisi, miksi haluan edelleen olle juuri tämän ihmisen kanssa. On siis tärkeää muistaa jakaa ajastaan yksi siivu lapsille ja perheelle,toinen itselle ja kolmas kumppanille. Joskus käy aika salakavalasti niin, että yhteinen aika kumppanin kanssa unohtuu, ja se voi olla parisuhteelle ja perheelle tuhoisaa.

        Tärkeää on myös ajoittain päästä kodin ulkopuolelle tekemään jotain kivaa – vaikkapa vain kahville naapurikaupunkiin. Näin ainakin minun mielestäni. Joku toinen nauttii vaikkapa puutarhanhoidosta tai askartelusta keittiönpöydän ääressä.

        Itsekin olin vielä hiukan alle kolmikymppisenä sitä mieltä, etten tahdo pysyvää parisuhdetta enkä lapsia. Mieli kuitenkin muuttui, ja koin perhe-ekämän alkuun mieluisaksi, kunnes sitten tuli haasteita aivan liikaa.

        Nykyisessä seurustelusuhteessani toimii loistavasti tuo kakun siivutus: riittävästi aikaa lapsille ja perheelle, runsaasti aikaa itselle (lasten teini-ikä ja kaverit mahdollistaa tämän) ja sopivasti parisuhteelle. Kakku pitää siis siivuttaa, sitä ei voi sekä säästää että syödä.

        Ihanaa kesän jatkoa ja leppoisia säitä sinulle, Lisbet! 🙂

        • 7.8.2014
          lisbet said:

          Kiitos vielä näistä Sari! Jotenkin tässä vaiheessa prioriteetilla nro yksi on saada olla hetki aivan itsekseen. Luulen, että vasta sen jälkeen osaisin viettää täysin rentoutuneena yhteistä aikaa puolison kanssa. Onneksi olemme kaavailleet syyskuulle pientä yhteistä lomaa. Sen ajatuksen voimalla mennään nämä kuukaudet.

  6. 27.7.2014
    MrsMK said:

    Hei! Tuossa elämänvaiheessa kannattaa tosiaan ottaa se oma aika vaikka väkisin. Tiukka priorisointi on myös välttämätöntä. Kaikkea ei vaan ehdi tai pysty tekemään. Kannattaa miettiä onko esim. Joku rakentaminen tai remontointi oikeasti niin tärkeää. Kiinalaiset sanovat, että vain puutarhan hoito on tärkeää, eikä sekään ole niin tärkeää. Kun poikamme oli pieni, pidin kiinni siitä, että tapasin ystäviäni viikoittain. Lisäksi yksin tehdyt matkat, vaikka viikonloppu Lontoossa, antoivat tarpeellisen hengähdyshetken. Kuitenkin lapsen kanssa vietetty aika oli prioriteetilla yksi. Nyt, kun lapsi on aikuinen, minulla on jotain uskomattoman arvokasta: ihana aikuinen lapsi ja hänen hurmaava avokkinsa, joihin välit ovat läheiset ja lämpimät ja jotka tuovat suurta iloa elämääni. Sitä ei korvaisi mikään, ei edes se kallioilla istuskelu 🙂 Tsemppiä sinulle, älä ole liian ankara itsellesi.

    • 7.8.2014
      lisbet said:

      Kiitos kommentista! Näin jälkikäteen on helppo todeta itsekin, että raksaprojekteja ei olisi kannattanut mahduttaa näihin vuosiin, mutta vähän myöhäistä se on, kun autotallin puolivalmis ranka seisoo pihassa :/ Tästä viisastuneena jatkossa priorisointia kyllä harrastetaan. Ooh… vaikea ajatella että minulla on jonain päivänä aikuiset pojat, ihana ajatus!

  7. 27.7.2014
    Leona said:

    Hyvä kirjoitus ja hyvää kommentointia.
    30- vuotiaana tajusin tulleeni täydellisesti petetyksi. Tiukka ura, tuolloin 2- ja 4-v lapset, etääntyvät puoliso ja täysin menetetty oma elämä oli suuri pettymys. Kaverit eleli vielä tuolloin vapaaelämää, ja jäin siitä ulkopuolelle. Kotona odotti 34-h työvuoron jälkeen nenästä räkää valuvat lapset, joilla oli loputtomasti tarpeita, samoin kotityöt tekijäänsä.
    En tiedä miten selvisin. Työ oli ihanaa, ja sen tekeminen ( myös väitöskirjan) tasollani oli sitä omaa juttuani. Mutta myös omaa pakoani kotoa. En suosittele.
    Oman polun ja onnen löytäminen vaati aikaa. Sitä että erään kerran lomalla tajusin lukeneeni kirjan, sillä lapset leikkivät rannalla jo hienosti keskenään. Ja sitä että puolison kanssa oikeasti selvitettiin välimme. Ja sitä että tiukasti otin aikaa liikkumiselle, hommasin kotiin kuntopyörän ja puntit, ja oikeasti treenasin niillä. Ja että ruuhkavuosita huolimatta edes soiteltiin ystävien kanssa.
    Teen nykyään ihanaa työtäni edelleen, mutta ihan erilaisella järjestelyllä. Ja ihan merkittävästi vähemmän. Törkeästi käyn kesken päivän liikkumassa, tai menen kahvilaan lukemaan lehdet laten kanssa ennen lasten hakua. Se oma polku on löytynyt. Ei ehkä se odotettu, eikä välttämättä kunnon suorittajankaan tie, mutta minun omani.
    Ja teen niitä juttuja mitä mitä huvittaa… Tässä kesäloman aikana tämä urbaani tohtori on raivannut muutaman hehtaarin perintömetsäänsä. Onni oli läsnä joka hetki, ja se tunne nukkumaan mennessä, kun joka kohtaa kolotti.
    Toivoisin että muistat, että valoa näkyy. Se voimistuu koko ajan. Olet nyt väsynyt, mutta jonain aamuna tajuat, että kahvin voi juoda melkein rauhassa levänneenä. Siihen asti koita joka päivä tehdä jotain hyvää itsellesi.
    Ja se huono omatunto. Se kolkuttaa meitä äitejä aina, vaikka ei olisi syytäkin. Niin kuin raskausarvista, nekin kannetaan aina mukana, vaikka läskit olisikin jo mennyttä 🙂

    • 7.8.2014
      lisbet said:

      ”30- vuotiaana tajusin tulleeni täydellisesti petetyksi.” Tämä oli hyvä lause. ”Petetty” on sana, jota olen itsekin käyttänyt kuvailemaan tilannettani. Lähdin vanhemmuuteen kovin naivein odotuksin ja minusta tuntuu, ettei kukaan kertonut, että perhe-elämä onkin oikeasti raskasta (hah!). Vanhempani kasvattivat kolme lasta, painoivat työelämässä ja rakensivat talon ilman lähellä asuvien sukulaisten apua, mutten ole koskaan kuullut heidän valittaneen ruuhkavuosistaan. Ensimmäistä lasta hankkiessani esikuvani oli paras ystäväni, joka oli esimerkillinen äiti kantoliinoineen ja täysimetyksineen ja saattoikin maailmaan rauhallisen ja iloisen lapsen. Sen rinnalla oma vauva-aika itkuisine valvomisineen tuntui täydelliseltä epäonnistumiselta.

      Tällä hetkellä tekee mieli sanoa kaikille parikymppisille, että älkää tytöt ikinä tehkö tätä virhettä, mutta eihän se oikeasti niin mene. Jarkko Tontti kirjoitti tästä juuri hyvin Helsingin Sanomissa: http://www.hs.fi/elama/a1407289473427?jako=f3b3addead8ee377845a76a750809d0d&ref=fb-share

      On mukava lukea, miten tarina mahdollisesti tulee jatkumaan. Lähden nyt syksyyn etsimään omaa polkuani ja haaveilen siitä, että huomaan yhtäkkiä lukeneeni kirjan!

  8. 27.7.2014

    Voi, tavoitan täysin joitakin ajatuksiasi tuosta; jotenkin sitä ei tajunnutkaan kuinka valtavan ison muutoksen lapset tuovat elämään kahden aikuisen talouden sijaan. Toisaalta, olen nyt huomannut, että ihan samalla tavalla sosiaalista elämää voi olla ja onkin myös lasten kanssa. Enemmän pitää ehkä vain itse järjestää ja olla aktiivinen. Tuntuu, että kaikki ovat viikonloppuisin jossain kivoissa kemuissa; lähteminen johonkin vaatisi kovia järjestelyjä, siksi ne kekkerit kannattaisi pitää omalla terassilla?

    Se pitänee vain hyväksyä, että muutaman vuoden ajan vaikka matkustelu on eri muotoista kun se oli ennen lapsia. Kaupunkilomat ovat hieman hankalia, nopeat paikanvaihdokset jne. Olen kuitenkin nyt tosi ihastunut ajatukseen talon vuokraamisesta, pari läheisintä kaveriperhettä osti täysin ideointini lupautuen mukaan.

    Myös minulle oma aika on voimaannuttavaa ja elintärkeää, sitä saan mieheni ja vanhempieni avustuksella. Yksi juttu, mitä olen ihan tietoisesti opetellut, on hujanhajan sieto. Vaikka nyt kun on ollut helteisiä päiviä, olen vaan pihalla lasten kanssa. Sisällä on aivan kamala kaaos, mutta annan vaan olla.

    Summattuna, montaa mieluisaa asiaa voi edelleen tehdä, mutta hieman muovaten?

    • 7.8.2014
      lisbet said:

      Kiitos kommentista Karla. Sulla on kyllä hienot tukiverkot lähelläsi, olen välillä avoimesti kade!

      Niinpä, kuten tuossa ylempänäkin kirjoiteltiin, vanhemmuuden tuoman muutoksen myötä tuntee itsensä jopa jollain lailla petetyksi. Mun kohdalla suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, että kaipaisin sosiaalista elämää. Haluaisin oikeasti olla aivan yksin, mieluiten useamman päivän putkeen. En tiedä koska sellainen on seuraavan kerran mahdollista (kuukausien? vuosien?) ja se rassaa.

      Esikoisen kanssa me reissattiin aika paljonkin, mutta silloin tilanne oli toinen, ei ollut tätä raksaa, taloa ja kaikkea. Munkin mielestä lapsien kanssa matkustaminen on aivan mahdollista vaikka tietysti erilaista kuin kahdestaan 😀 – nyt ei vain ole päästy lähtemään mihinkään kun projekteihin uppoaa sekä raha että aika.

      Talo Italiasta olisi ihana!

  9. 27.7.2014
    Sinirinta said:

    Minun täytyy oikein kiittää kaikkia tähän osallistuneita naisia kommenteista, kuten alkuperäistä bloggaustakin. Perheen isänä lueskelen tätä blogia säännöllisesti, jotta saisin ulkopuolisia vinkkejä naisten elämästä.
    Meillä oli eilen vaimon kanssa treffi-ilta. Pitkästä aikaa olimme kahden, minigolffia ja illallinen ulkona. Kotona kyselin, että kokeeko hän vastaavanlaisia menetyksen tai luopumisen fiiliksiä. Ei kuulemma. Meidän luonnollinen selitys lienee se että me olemme molemmat tehneet ja nähneet aikalailla kaikkea. Olimme molemmat samaa aikaan samassa tilanteessa kun rakastuimme. Nyt on perheen aika.
    Meillä nyt luonnostaan vuosi rytmittyy hiukan erillailla kuin valtaosalla ihmisiä, mikä rytmittää myös harrasteetkin eri aikoihin vuotta.
    Yritän kuitenkin muistaa pitää silmällä tilannetta ja suoda vaimolle niitä yksinolon hetkiä tai meille niitä kahdenolo hetkiä.

    • 8.8.2014
      lisbet said:

      On hienoa, että tuntee tekevänsä oikeita asioita oikeassa kohtaa elämäänsä. Omalla kohdallani olen usein miettinyt, oliko aika tulla äidiksi oikea. Olisiko sittenkin pitänyt odottaa muutama vuosi, että olisi saanut esimerkiksi asumisasiat ja opiskelujutut parempaan kuntoon, kuin lähteä runnomaan kaikkea yhtä aikaa? Oikeasti kuitenkin harmittelen sitä, ettei lapsia tullut tehtyä aiemmin. Parikymppisenä olisi jaksanut lasten kanssa ihan eri lailla.

      Muista kuitenkin, että myös isät tarvitsevat silloin tällöin omaa aikaa!

  10. 29.7.2014
    Ytimessä said:

    Hei.

    Ihania tekstejä, mielenkiintoisia kommentteja ja kauniita kuvia. Tuo bloggerista wordpressiin toi sivustollesi ja sen jälkeen luin muitakin juttuja. Selaillessa totesin, että todella kaunis sivusto jota olisi mielenkiintoista seurata. Löytyykö sivustolle RSS feediä, niin saisi seurattua helpommin säännöllisesti?

  11. 6.8.2014
    Sara said:

    Ihanan suorapuheista tekstiä blogin pitäjältä ja myös hyviä kommentteja! Kahden vähän vanhemman lapsen kontrollifriikkinä äitinä osaan samaistua hyvin tuntoihisi. Olisi hienoa, jos osaisi ottaa vähän rennommin ja jos omaa aikaa olisi vähän enemmän. Itse odotan kovasti niitä (harvinaisia) hetkiä, kun saan olla ihan yksin. Mukavuudenhalu ja oma vapauden kaipuu ovat välillä todella suuria, joten pienet irtiotot tekevät hyvää ja auttavat jaksamaan ruuhkavuosien kurimuksessa.

    Voin kuitenkin luvata, että lasten kasvaessa ruuhkavuosien aiheuttama (hetkittäinen) ahdistus kyllä helpottaa. Toivon, että löydät keinon käsitellä asiaa!

    • 8.8.2014
      lisbet said:

      Huomaan, että pärjään paremmin silloin, kun tiedän koska helpottaa. Nyt deadlinea ei ole olemassa. ”Sitten joskus” voi olla vuoden tai kymmenen vuoden päässä. Mutta luulen, että jo tänä syksynä on tulossa rennompia aikoja, olemme nimittäin hakeneet päivähoitopaikkaa myös nuorimmaiselle. Kiitos kommentista, Sara!

  12. 7.8.2014
    äiti kolmelle said:

    Kiitos että rohkenit kirjoittaa aiheesta! Erinomaisia kommentteja myöskin.
    Viimeksi tänään puhuin ystävän kanssa siitä (samalla kun vahdimme kuutta alle kouluikäistä lastamme rannalla), että mihin sitä unohtikaan itsensä muutamaksi vuodeksi. Me puhuimme liikkumisesta, mutta minusta kyllä tuntuu, että unohdus ei koske vain omasta kunnosta huolehtimista. Tänä kesänä aloitin olotilaan täysin kyllästyneenä juoksemisen, ja voi kuinka nyt odotankaan sitä, että lähden iltaisin YKSIN lenkille. Henkireikä. Lenkkeilemme miehen kanssa vuorotellen vasta lasten mentyä nukkumaan, joten unet jäävät kyllä välillä vähiin, mutta lienee sen arvoista. Lapsiparkkia en ole minäkään raaskinut käyttää aikaisemmin, mutta nyt löysin yhdelle lapsista sopivan voimistelutunnin, jonka kanssa samaan aikaan samassa paikassa on jumppatunti aikuisille. Syksyllä pääsen siis kerran viikossa myös ohjatulle jumppatunnille – nautin suuresti siitä, että vapaa-ajalla voi hetkeksi ’heittää aivot narikkaan’, ja tehdä vain mitä ohjaaja käskee.
    Väriä Sinun syksyysi!

    • 8.8.2014
      lisbet said:

      Kiitos samoin! Liikuntaa on suositeltu nyt niin monelta taholta, että asialle on tehtävä jotain. Oli mulla ENNEN niitä liikuntaharrastuksiakin, aloitin jopa taitoluistelun aikuisiällä, mutta lupaava kiirakorven urani tyssäsi ensimmäiseen raskauteen. Jospa pääsisin uudelleen jäälle tänä syksynä!

  13. 15.8.2014
    Kirsi said:

    Karlan blogin fb-sivun kautta löysin blogisi ja mistä täällä keskustellaankaan! Luen blogiasi nyt samalla imettäen 5-viikkoista vauvaani, 3- ja 6-vuotiaiden isosiskojen kinastellessa leikeissään. Koko päivä on juostu (muiden) aikataulujen ohjaamana ja odotan, josko kohta pääsisimme ulos. Leikkipuistoon, ei suinkaan lenkille yksin.

    Omaa aikaa ja oman elämän irtiottoja hain jo molempien tyttöjen ollessa vuoden-kahden ikäisiä. Vaihdoimme kotikaupunkiakin ja työpaikkaa vuosi sitten, mutta uusi ura ja alkanut maraton-treeni vaihtuivat ylläriraskauteen ja sen myötä liikunnan – ja oman ajan – häviämiseen. Nyt olen onnellisesti (hyvä näin, sillä raskaus oli henkisesti ja fyysisesti rankka) äitiyslomalla, mutta samalla sidottu kolmeen pieneen ihmiseen ja miehen 3-vuorotyön aikatauluihin. Henkireikiäni ovat olleet kesän retket kotikaupunkia perheen kanssa kierrellen ja kesästä nauttien. Se, että pääsen pois kotoa. Muutama pitkä vaunulenkki nukkuvan – eli ei huutavan vauvan – kanssa on ollut luksusta. Mutta se, mtä eniten odotan, on päästä taas juoksemaan ja liikkumaan kunnolla, yksin. Ilman että kukaan kiukkuaa, kinastelee tai määrää suunnan tai vauhdin. Isompien lasten koulun ja tarhan alkaminen mahdollistavat toivottavasti myös aikaa opiskelulle, mille ei kuukausiin ole löytynyt tarpeeksi aikaa eikä voimia (tutkintonihan jäi aikoinaan töihin menon ja perheen perustamisen tiimellyksessä kesken ja se on vaivannut minua aina).

    Ajattelen tämän äitiysloman olevan minulle viimeinen mahdollisuus suorittaa kesken jääneen tutkintoni loppuun ja aikaa palautua työpaikan vaihdoksen ja muuttojen/remontin aiheuttamasta stressistä. Ruuhkavuodet ovat tulleet tutuiksi ja kiire senkuin lisääntyy lasten kasvaessa ja alkaessa harrastaa.

    • 15.8.2014
      Kirsi said:

      ^ Tuokin teksti jäi päivällä kesken ja vasta nyt hiljeni mahavaivojaan itkenyt vauva. Tähän aikaan siis yritän pysyä hereillä jatkaakseni tenttiin lukua, jonka vauvan itku keskeytti muutama tunti sitten.

      • 16.8.2014
        lisbet said:

        Voi miten tuttuja ajatuksia! Mullekin on tosi tärkeää päästä pois neljän seinän sisältä. Nyt kun esikoinen osaa pyöräillä ilman apupyöriä ja pikkuveli istuu lastenistuimessa, olemme tehneet retkiä lähimaastoon. Melkoista vahtimista ja säätämistähän se vielä on, mutta välillä ajetaan jotain pitempää suoraa ilman keskeytyksiä ja ilman 4-vuotiaan jatkuvaa puhetulvaa, siinä tulee hetkeksi vapaa olo.

        Tuossa jossain yllä oli keskustelua tukiverkkojen tärkeydestä. Meillä sellaisia on niukanlaisesti, entä teillä? Varmaan uudessa kaupungissa on omat haasteensa. Mulla on vahvasti sellainen tunne, että luonto ei ole tarkoittanut hommaa hoidettavaksi näin: yksi äiti ja kaksi, kolmekin lasta yötä päivää vahdittavana. Varmaan siellä luolassa asuneessa klaanissa äitiraukka pääsi välillä hetkeksi pensaaseen keräilemään syötäviä juuria ihan itsekseen 😀 Siispä otankin kiitollisena vastaan päiväkodin tarjoaman hoitoavun esikoisen (ja toivon mukaan pian myös nuoremman) kohdalla.

        Toivottavasti syksy tuo sinullekin rauhallisempia aikoja ja saat tutkintoasi eteenpäin! Niin ja kiva, että löysit blogiini.

  14. 16.8.2014
    Kirsi said:

    Kiitos. Olen ollut kohta 10 vuotta kahta tenttiä vaille maisteri. Edellisellä äitiyslomalla tein kesken jääneen graduni valmiiksi ja nyt on näiden viimeisten kahden tentin aika. Niin vähän, mutta silti niin paljon. Kun ei ole ollut pakkoa motivaattorina (virka kun on ollut alemman tutkintoni pohjalta useita vuosia) eikä sellaista tukiverkostoa eikä sitä omaa aikaa, mitä tuohon tarvitsisin. Ennenkuin nyt. Nyt on motivaatio ja toivottavasti pian myös muutama tunti viikossa omaa aikaa, niin tahkoan tuon pari tuhatta sivua luettavaa läpi ja siinä se sitten on. En tosin tiedä mitä muuta saavutan kuin itselleni mielenrauhan, mutta ehkä juuri se on tällä hetkellä tärkeintä. Että olen ollut ruuhkavuosissa myös hiukan itsekäs ja tehnyt jotain vain itseni hyväksi.

    Olen huomannut itsestäni, että tarvitsen koko ajan elämääni jonkin projektin. Ensin oli opiskeluajat, vaihtarivuosi, mies, naimisiinmeno, asunnon hankinta, perheen perustaminen, tavoitteellinen urheilu, työura, muutto uuteen kaupunkiin jne. Koko ajan jotain. Olen miettinyt monesti sitä, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin tehnyt elämässäni muutaman valinnan toisin. Olisinko sitä, miksi nuorempana halusin tulla? Toisaalta, nyt asun kaupungissa, minne nuorena halusin, mutta jonne pääsin vasta 15 vuotta myöhemmin. Minäkään en haaveillut parikymppisenä perheestä, vaan urasta EU:ssa, vaan kuinkas sitten kävikään…

    Toki olen onnellinen nyt, kun olen joitakin haaveitani saavuttanut ja tulevaisuudessa on varmasti taas jotain uutta ja mielenkiintoista, mutta nämä hyvät asiat tuppaavat välillä unohtumaan, kun pyyhin tiskirätillä viidettä kertaa ruokapöytää lasten iltapalan aikaan, tai kun aamun liikkeelle lähtöön menee aamutoimineen ja lasten ja itseni uloslähtökuntoon saamiseen useampi tunti…Tunsin itseni tekstistäsi, kun kirjoitit, että haluaisit olla hetken yksin. Minullakaan niitä yksinolon hetkiä ei juurikaan ole, ja siksi ne olisivatkin erityisen tärkeitä. Kuullakseni omat ajatukseni.

    • 17.8.2014
      lisbet said:

      Meillähän on paljon yhteistä. Mun graduni valmistui niin ikään esikoisen kanssa äitiyslomalla, mutta maisterin papereista puuttuu nolosti vain muutama kurssi. Kun pakottavaa tarvetta valmistumiseen ei ole ollut, se on jäänyt. Kaiken muun jalkoihin, sanottakoon. Jokohan tämä olisi se syksy, kun tsemppaan asian suhteen.

      Ja nuo projektit. En edes muista, millaista elämä olisi ilman ”projektia”. Tällä hetkellä niitä on hieman liian monta, mieli halajaisi aina vain lisää.

      Uskon kyllä, että nyt mennään helpompaan suuntaan, varmasti teilläkin. Tuossa yllä kirjoitit, että lasten kasvaminen ja harrastaminen vain tekee asioista kiireisempää, mutta kyllähän niitä käsiä kuitenkin vapautuu, kun juniorit eivät enää ole vaippahousuisia täysinautettavia, imettämisestä puhumattakaan! Ja kohta mekin huomataan, että lapset on kavereilla leikkimässä ja on saanut olla monta minuuttia ihan yksin 😀

  15. 10.9.2014
    Kati said:

    Allekirjoitan kirjoituksesi. Itse luulin haluavani ja tulevani onnelliseksi kaikesta ihanasta ja hienosta ympärilleni. Halusin ison kivitalon lähellä keskustaa, jossa on tilaa olla ja harrastaa koko perheen. On puutarhaa, terasseja eli säille, on laatu huonekaluja, harkittuja yksityiskohtia. 2 lasta, mies ja ura. Olen niin väsy jatkuvasta siivouksesta, pihan laitosta, aina jotain pitää korjauttaa, hakea ja tehdä, ja projektia vain pukkaa. Tavarat ovat aina väärässä paikassa ja sekaisin. Ystäviä näen max 5 kertaa vuodessa. Haikailen helpoutta arkeen, pieniä tiloja, ja sitä etten omistaisi mitään. Mitään mikä aiheuttaa huolta arvonnoususta tai -laskusta. Siihen ettei elämä olisi niin kellon tai päivän päälle ole. Voi kun vois vaan heittäytyä vapaalle ja ei kokoajan miettiä mihin shown on lähenyt mukaan.

    Pave Maijasen Ikävä kuvaa ikävääni johonkin mitä kaipaan, mutta en varmaan koskaan enää saa. Niin kaunis laulu. Näihin sanoihin ja tunnelmiin.

    Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
    Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
    Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
    tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

    Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, et huomaakaan?
    Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
    Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
    minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

    Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
    Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

    Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
    Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan
    Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
    Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan

    Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
    Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä

    • 10.9.2014
      lisbet e. said:

      Kiitos kommentista. Tänään on täälläkin ollut vähän heikompi päivä (tai oikeastaan jo useampi peräkkäin) ja kesäiset ajatukset ovat nousseet mieleen. Väsy. Kyllä tässä tavallaan ymmärtää mistä downsiftaamisessa on kyse? Olisipa se vain niin yksinkertaista miltä kuulostaa.

      Luulen kuitenkin, ettei pienissä tiloissa olisi perheen kanssa välttämättä helpompaa. Mulla on kokemusta siitäkin. Pienessä asunnossa sotku täyttää hetkessä koko kodin. Isossa pystyy yleensä pitämään edes jonkin paraatipaikan siedettävässä kunnossa. Mutta siivoamiseen menee kyllä kohtuuttomasti aikaa.

      En ole ikinä ajatellut tuota Pave Maijasen biisiä noin, mutta nyt kun sanoit niin… Laitoin sen soimaan heti tämän kommentin luettuani ja se vähän helpotti. Jaksamista sinne, uskotaan siihen, että helpommat päivät ovat vielä edessä.

  16. 5.8.2016
    Eveliina said:

    Hei, olen piipahdellut blogissasi aiemminkin mutta vasta nyt uppouduin – ja tempaannuin – ihan kokonaan mukaan. Sinulla on upea tyyli kuvata ja blogata, mutta ennen kaikkea kirjoittaa. Voi tunnut ihmiseltä, jonka ystävä haluaisin olla. Et uskokaan, mitä patoja tämä(kin) kirjoituksesi nosti. Aihe on nimittäin hirvittävän vaikea. Olen 31-vuotias, mieheni 36, menimme naimisiin vuosi sitten, yhteisiä vuosia takana yli 12. Olemme hyväpalkkaisissa töissä, asumme Helsingin ydinkeskustassa ihanassa meille remontoidussa pikkukodissa, rakennamme elämämme unelmaa Turun saaristoon, omaa mökkiä, jonka tontit ostimme viime vuonna huomenlahjoiksi toisillemme. Matkustamme joka vuosi ainakin kerran useammaksi viikoksi kaukomaille ja toisen, kolmannenkin loman johonkin kaupunkiin. Teen kaikkea mitä Eevakin tekee. Käyn leffoissa, jumpissa, kahveilla, brunsseilla, luen kirjoja, lehtiä, blogeja, kaikkea milloin huvittaa joka viikko, joka päivä, monta kertaa päivässä (vain työt rajoittavat). Elämäni, meidän molempien, on törkeän onnellista, ihanaa ja pelkästään hyvää.

    Ja nyt pitäisi hankkia lapsia. Koska kello on jo paljon. Tarvitsen kymmenen vuotta lisää! Tiedän, etten voisi kuvitella keski-ikäistyväni, täyttäväni 50, harmaantuvani, ilman perhettä. Tiedän että haluan perheen, lapsia. Mutta sitten joskus. En vielä, apua en vielä! Koska tuntuu että, kauheaa kai sanoa, että kaikki menee pilalle! Kaikki on niin hyvin että mikä tahansa muutos vie alas. Näin iso muutos, mistä niin monet puhuvat kuten sinäkin olet kokenut, että elämä tuntuu ilottomalta, ei voi kuin viedä nykyistä tilannettamme huonompaan suuntaan.

    Miten siihen ryhtyy? Miten siihen ryhtyy ainakaan ilman minkäänlaista primitiivistä vauvakuumetta, sitä niin monen naisen kaiken järjen äänen voittavaa pakkoa saada olla vanhempi? Minulla ei sitä ole. Eikä miehelläni saati.

    En halua luopua elämässäni mistään, en ainakaan sen suurimmista iloista, joista jokaisen lapsi tuntuisi vievän (voiko näin rumasti edes sanoa?) Miten ihmeessä tämä tilanne pitäisi ratkaista. Sitä en tiedä, ja se tuntuu kaatuvan välillä päälle.

    • 7.8.2016
      lisbet said:

      Onpa kiva, että löysit tänne ja jätit kommenttia! Olen seurannut blogiasi (tai niitä molempia) jo pitemmän aikaa, ja tunnut ihmiseltä, jonka kanssa minulla on paljon yhteistä – mutta sitten myös tämä fundamentaalinen ero 😀 Blogisi välityksellä elämäsi on vaikuttanut juuri niin ihanalta kuin tässä kuvailet, ja ehkäpä vantaalainen perheenäiti on siinä kohtaa tuntenut kateuden pistoksen – vai onko se nykyään enemmänkin haikeutta. Sillä asia taitaa olla juuri niin kuin sanot: olette nyt niin onnellisia, että muutosta ei tee mieli. Lapsen saaminen ON iso muutos, ja vaikeinta on ehkä se, että se on niin peruuttamaton, arvaamaton ja kertakaikkinen muutos eikä mikään pehmeä lasku uuteen elämänvaiheeseen. Minulle se oli vaikea sen vuoksi, että lähdin äitiyteen kertakaikkisen valmistautumattomana ja ehkä vähän hetken mielijohteestakin. Olen utelias ihminen, ja kun aika oli sopiva, päätin kokeilla vanhemmuutta. Mutta ei vanhemmuutta kokeilla! En ollut koskaan edes vaihtanut vaippaa, saati viettänyt päiväkausia pikkulasten seurassa. Minulla oli aika ruusunpunaiset kuvitelmat siitä, miten juna kulkisi niin kuin ennenkin lapsesta riippumatta. Sinulla on jo nyt paremmat lähtökohdat, sillä tiedät että lapsen saaminen on muutos nykyiseen.
      Jos yhtään lohduttaa (hmm) niin lapsen saamisesta ja siihen liittyvästä onnellisuuden laskusta on ihan tutkimustietoa: se sanoo, että noin kahden vuoden kuluessa lapsen syntymästä vanhempien onnellisuus on palautunut lasta edeltävälle tasolle 😀 Itse allekirjoitan tämän kutakuinkin. Vauva- ja taaperovuodet ovat kokonaisvaltaisuudessaan raskaita, mutta vähitellen entisistä tavoistaan alkaa saada paloja takaisin ja sopeutuu uuteen – oppii nauttimaankin siitä. Elämään tulee uusia ilon aiheita. Mutta sitä rannatonta aikaa, joka oli ennen lapsia, ei saa takaisin.
      Tämä kirjoitus on kesältä 2014, joka – kuten varmaan aiemman kirjoitukseni perusteella tiedätkin – oli ns. aallonpohja. Moni asia on nyt paremmin. Jo nyt! Takana on kuusi vuotta äitiyttä, ja se kahden aikuisen huoleton elämä, jonka perään aiemmin haikailin, on muuttunut kauniiksi mutta haalistuneeksi muistoksi. Uusi unelmani on perhe-elämä, jossa on aikaa myös introverttiäidin ajatuksille. Olen tietoisesti muovannut elämääni siihen suuntaan ja onnistunutkin kohtalaisesti. Olen todella onnellinen kahdesta pojastamme ja olen onnellinen myös siitä, etten lykännyt lapsiajatuksia lähelle neljääkymppiä. Raksa- sun muut hommat olisin kyllä jättänyt vähemmälle perheen perustamisen yhteydessä.
      Sinä ja miehesi teette tietysti päätökset itse, eikä teillä ole kiirettä! Tuossa ylempänä taisin kommenteissa kirjoittaa, että uskon, että olisin voinut elää onnellisen elämän myös lapsettomana. Viiden pennin viisaus: onnelliseen elämään on monta tietä, ei vain yksi.